Loppu

No niin, tuossa vaikuttaisi olevan aika sopiva viimeinen kappale, jos en mitään mullistavaa jatkoa keksi. Seuraavaksi pitäisi varmaan alkaa puuhastella tarkistusten kanssa. Pitkälti kaikki tekniset asiat on arvattuja ja jostain epämääräisestä lähteestä luetun pohjalta keksittyjä.
Kieltäkin pitää tarkistaa. Ja pilkkuvirheitä. Ja kaikkea.

Ensimmäisenä haluan tehdä kuitenkin ratalaskelmia, muuttaa päivämääriä, massoja ja energioita oikeammiksi. Ei ole hajuakaan mistä aloittaa. Kattellaan...

Rani, VIIDAKKORUMPU

Vaikea matka, osa 17

29.1.2234: Ainakin vartti

“Sinä olet kiinni tämän laivan ainoassa tunnesimulaattorissa,” Viides sanoi. “Joten jos tuikkaat tuon miekan minuun niin en tunne mitään. Minä käytän tätä hahmoa ohjaimen ja näytön takaa.”

Kaino laski miekkansa. Aldor istui kamiinan ääressä ja lisäsi puita. Ulkona vuorilta alkoi vyöryä pilviä alaspäin, kohta sataisi lisää lunta.
“Löytyykö täältä tupakkaa?” Kaino kysyi ja vei miekkansa huotraan.
Viides hymyili: “Ei vielä muutamaan tuhanteen vuoteen.”
“Ei vielä muutamaan tuhanteen vuoteen,” Kaino matki. “Anna tupakkaa tai pistän tämän mökin palamaan!”
Kaino istui pöydän ääreen, Aldor kaivoi ruokakomerosta kaksi tuoppia ja ison ja paksun lasipullon täynnä tummaa olutta ja laski ne pöydälle. Hän oli siivonnut paperit ruokakomeron päälle siistiin nippuun.
“Tupakan makua ei ole koneella,” Viides sanoi. “Minun pitäisi ladata se Kuusta ja se herättäisi kysymyksiä.”
Kaino kaatoi molempiin tuoppeihin ja joi.
“Maistuu sahdilta,” Kaino sanoi. “Hyvin suomalaista. Hyvää.”
“Kiitos,” Viides vastasi. “Sain maun eräältä tuntemaltani ulko-maalaiselta skandiaanilta. Asuu Gaspralla.”
Kaino katsoi miestä silmiin. Tuohon virtuaaliseen olentoon voisi helposti ihastua. Kaino koetti nähdä mielessään Viidesin sellaisena pienenä miehenä millainen tämä oikeasti oli. Sitten hän tajusi:
“Minulla ei ole kylmä enää.” Kaino katsoi tuoppiaan. Aldor nauroi ja sanoi:
“Ei se oluesta johdu. Taistelun jälkeen työnsit kätesi hankeen. Nukutin sinut siinä vaiheessa ja palautin ruumiinlämpösi. Olemme riittävän kaukana Maakuusta.”
Kaino hätkähti. Hän ei ollut huomannut mitään. Hän tajusi jälleen selkeästi olevansa täysin tuon pelottavan olennon armoilla. Ja nyt hän tiesi, että Viides luultavasti pystyi myös lukemaan hänen ajatuksensa.
Kaino keskittyi Aldoriin ja muodosti mielessään kysymyksen. Aldor vain katsoi takaisin. Kaino suuttui.
“Älä yritä!” hän huusi. “Sinä kuulit täysin selvästi: Luetko minun ajatuksiani?”
“En lue,” Viides vastasi. “Mutta en myöskään usko että uskot minua. Olet nyt lämmin, joten voin poistaa sinut pelikoneesta. Varaudu siihen että tunnet olosi aika heikoksi.”
Kaino katsoi mökkiä. Se oli loppujen lopuksi ollut aika kodikas vankila. Mutta se ei ollut olemassa.
“Miksi herätit minut ennen Aria?” Kaino kysyi.
“Luit raporttini,” Viides sanoi. “En uskalla kertoa koko totuutta vielä kenellekään laivan ulkopuolella, ajattelin että sinun kanssasi olisi helpompi puhua kuin Þórarinssonin. Ja unilääkitys alkoi aiheuttaa sinulle allergisia oireita. Pelikone oli toiseksi paras vaihtoehto. Haluatko ulos koneesta?”
“Anna mennä,” Kaino sanoi.

Se mitä Viides raportissaan oli nimittänyt ruokasaliksi oli sohva, pieni näyttöpöytä kaarevalla lattialla, neljä hyvää tuolia pöydän ympärillä, jääkaappikomero seinällä ja pari taulua kaapin vieressä. Vastakkaisella seinällä oli yllättävän iso ulkoikkuna, ikkunasta näkyi kultalasti hinaajineen ja niiden takana hitaasti pyörivät tähdet. Tilaa 'salissa' oli kolme metriä kanttiinsa.
Kaino makasi sohvalla, hänellä oli yllään oma suojapukunsa, joka tuoksui vahvasti hien sekaisilta lääkeaineilta. Viides istui pöydän ääressä. Hän asetteli varovasti injektioruiskuja, letkuja ja painepusseja lääkelaukkuun.
“Heräsit,” Viides sanoi. “Hyvä. Mikä olo?”
Kaino yritti nousta istuma-asentoon, mutta painovoima tuntui musertavalta. Hän huoahti raskaasti:
“Kuinka helvetin monta geetä sinä tätä laivaa pyörität?”
“Puoli geetä,” Viides vastasi. “Olit lastilla siinä asuimessanne kolmannesgeessä pitkän aikaa, ja sen jälkeen vielä monta päivää unessa, lihaksesi ovat heikossa kunnossa. Haluatko energiaa?”
Viides ojensi Kainolle pillerin ja lasin vettä. Pilleri auttoi, Kaino nousi istumaan. Hän katsoi vangitsijaansa.

Viides oli bantu piirteiltään, Kaino muisti että Omenakauppiaiden suku oli Mosambiqista, genetiikan ammattilaisia jo ennen Marsiin muuttoa. Mutta ihonväri ei ollut tumma vaan lähes täysin musta, sinihopealta kromilta kiiltävä. Se sai hänet näyttämään maskeeratulta, tai orgaaniselta koneelta. Kainolla ei ollut geenikäsiteltyä säteilysuojaihoa, hän oli melko vaalea iholtaan. Kainolla ei ollut ollut varaa ottaa geneettistä suojaihokäsittelyä ennen matkalle lähtöä. Nyt hän tajusi, että heidän yhteistyökumppaneillaan olisi varmasti ollut varaa kustantaa käsittely. Mutta he olivat halunneet pitää rahansa piilossa, jopa Mikael Iström oli pitänyt ihonsa suojaamattomana. He olivat turvautuneet suojapukuihin ja asuntosentrifuginsa heikkoon plasmasuojaan. Iso riski, joka tulisi maksamaan ainakin Ari Þórarinssonin hengen.
Pienikokoinen Viides oli kuitenkin pelottavampi sisältä kuin ulkoa. Viides oli nopea ja hänellä oli teräaseita piilotettuna käsiinsä, aseissa oli hermomyrkkyä. Heillä oli ollut lamaannuttimia ja ampuma-aseita mukanaan, mutta he eivät olleet ehtineet edes vetää aseitaan esille. Ari oli pakotettu kutsumaan muut sisälle, ja heidät kaikki oli lamaannutettu silmänräpäyksessä. Miten ihmeessä heidän kaikkivoivat yhteistyökumppaninsa eivät olleet tienneet kuinka viritetty Viides oli? Tiedon puute oli pilannut koko operaation. Onneksi, Kaino ajatteli.

“Minulla ei ole oikeaa sahtia,” Viides sanoi. “Mutta viljelen vaaleaa olutta jääkaappiin. Se on ihan aitoa, alkoholipitoista, epäterveellistä, pahanmakuista.”
“Ei kiitos,” Kaino vastasi. “Minä haisen pahalle. Et sitten viitsinyt pestä vaatteitani.”
Viides käänsi katseensa nolona pöytään.
“En tiennyt miten te maalaiset suhtautuisitte,” hän vastasi. “Jos siis olisin riisunut teidät. Joku olisi voinut pitää sitä loukkaavana.”
Kaino hymyili. Hän oli löytänyt vangitsijastaan heikon kohdan: Viides oli kainompi kuin hän. Kaino hyökkäsi:
“Virtsa- ja ulostepussit olet kuitenkin kehdannut tyhjentää.”
“Eikun robotti,” Viides sanoi. “Ohjelmoin yhden robotin tekemään sen. Ja nuo teidän suojapukunne ovat hyvää mallia, tämän aluksen plasmasuoja on erinomainen mutta ei täydellinen. Isompi aurinkomyrsky ja-”
“Sinä olet ujo,” Kaino keskeytti. “Päteekö sama poikiin, vai pesitkö heidät?”
Viides tuijotti edelleen pöytää, tutki näytöltä laivan ratatietoja. Laiva oli oikealla radalla.
“Iström ja Þórarinsson haisevat pahemmalta kuin sinä.”
Kaino katsoi vakavana Viidesiä.
“Sopiiko että käyn pesulla?” Kaino kysyi. “Ja ottaisin mieluusti riskin ja pukisin päälleni jotain kevyempää, jos löydän rinkkani.”
“Rinkkasi on tuolla kaapissa,” Viides sanoi ja osoitti huoneen ovelta oikealle. “Teillä oli laivani piirustukset joten tiedät mistä kylpyhuone löytyy?”
“Tiedän. Minulla on nälkä, tee ruokaa. Sen on syytä olla hyvää.”
“Koetan tehdä hyvää.”

Kainon poistututtua Viides jäi vielä pöydän ääreen. Tuo nainen on selvästi tehnyt minuun vaikutuksen, hän ajatteli. Kemikaalit aivoissa jylläsivät merkkinä vakavasta ihastuksesta. Viidesin piti erittää rauhottavia aineita päähänsä ettei hänen kiinnostuksensa näkyisi aivan liian kevyen oloasun alta. Viides tunsi itsensä typeräksi. Hän ei missään nimessä voisi lähestyä Kainoa, tämä oli hänen vankinsa. Vangin ja vartijan välinen suhde olisi valtapeliä, ja vanki häviäisi sen valtapelin ja tuntisi itsensä hyväksikäytetyksi. Mutta kieltäytyisikö hän jos Kaino koettaisi iskeä hänet? Viides ei osannut sanoa. Hän ei kaivannut kumppania vaan jotakuta jolle puhua. Olisiko syytä aloittaa suokupuolenvaihdon prosessi, jotta rauhoittuisi? Viides ei osannut sanoa. Vaihdos oli pitkä ja väsyttävä prosessi. Ehkä minä vaan teen ruokaa, hän ajatteli. Olisi sittenkin pitänyt herättää se Þórarinsson.

Viides ihmetteli ihastustaan. Maalaiset ja ulko-maalaiset eivät yleensä olleet seksuaalisesti kiinnostuneita toisistaan. Virittämisistä seuranneet geneettiset erot olivat jo melkoisia. Enemmistö geneettisen antropologian tutkijoista uskoi, että jo muutaman sadan vuoden sisällä alkaa tapahtua lajiutumista. Peli- ja muut keinomaailmat olivat eri asia, niissä kuka tahansa sai olla minkä tahansa lainen, keinomaailmoissa 'sekasuhteet' olivat hyvinkin yleisiä, vaikkakin todentuntuinen seksi oli lähes mahdotonta yleensä jo pelkän aikaviiveen takia.
Viides kuitenkin ajatteli näitä asioita jottei olisi ajatellut Kainoa. Viides tiesi, että jos antaisi tämän hullun ihastuksensa kasvaa, niin hän alkaisi tehdä virheitä. Viidesin selkeän ujouden Kaino oli jo huomannut, Kaino meni pesulle ja tiesi että Viides tuskin tarkkailisi häntä. Tarkkailisi. Viides säikähti: siinä se virhe sitten oli.

Kaino tuijotti Mikael Iströmin nukkuvia ja tutuiksi tulleita kasvoja. Mikael oli ollut hyvä johtaja, hyvä organisoija, hyvä motivoija ja hyvä rakastaja. Mutta nyt Mikael oli Kainolle hirviö, massamurhaaja, empaattisesti vaurioitunut, elämään kelvoton kasa lihaa ja luuta. Kainon peukalo oli Mikaelin kurkkutorven päällä. Anna mennä, hän ajatteli. Viides tajuaa kohta ja pysäyttää minut, anna mennä.
Mutta örkin tappaminen miekalla oli eri asia. Voimaa joutui käyttämään kuten oikeassa taistelussa mutta örkki ei ollut oikea. Kaino oli harjoitellut tappamista, mutta hän ei ollut ikinä tappanut. Hän tajusi että ero oli iso. Kaino otti paremman asennon, tehtävä tämä kuitenkin on. Hän painoi toisella kädellään peukaloaan syvemmälle Mikaelin ihoon, kaulavaltimon syke tuntui selvästi, hiljaisena ja tietämättömänä kuoleman läheisyydestä. Viides oli ollut tarkka, mitään aseeksi kelpaavaa Kaino ei ollut nopeasti etsimällä löytänyt, ei ilman että olisi joutunut pitämään meteliä. Paina, Kaino ajatteli. Paina!

Viides sanoi:
“Iström kuolee helpommin jos muutat unilääkkeen annostusta.”
Kaino kääntyi nopeasti. Viides seisoi sairaalan ovella. Hän osoitti Mikael Iströmin pään yläpuolella olevaa annostuslaitteen säätöpaneelia.
“Näppäile arvoksi vaikka satakolmekymmentä ja paina enter. Siinä ei ole mitään lukitusta.”
Kaino katsoi paneelia. Viides ei selvästikään aikonut estää häntä.
“Mikset näppäile itse?” Kaino kysyi hiljaa.
“Yritin,” Viides vastasi. “Numerot sain näppäiltyä, mutta sen jälkeen en saanut sormea nousemaan enää kuittausta varten.”
Viides katsoi Kainoa, hänen silmänsä alkoivat sumeta kyynelistä. Kaino naurahti.
“Vittu mitä nynnyjä me olemme.”
“Ehdit vielä käydä suihkussa,” Viides sanoi. “Pistän omenoita uuniin. Herkkuruokaa, mutta siinä menee ainakin vartti.”