Vaikea matka, osa 9

Toinen Aika, syksyllä vuonna 1700: Verta Emyn Sûlilla

Aldor Eldelin tunsi lämpimän aallon, joka nousi selkärankaa pitkin kohti niskaa. Emyn Sûlin kukkulat näkyivät idässä, kaunis täyden kuun valo päällysti kevyen lumipeitteen sinellään. Kukkulat alkoivat kallistua vastapäivään, samoin tähtinen taivas niiden takana. Aldor huomasi, että hänen suutaan peitti jokin, joka ärsyttävästi pakotti hänet hengittämään pakkasilmaa nenän kautta. Hänen suutaan peitti lujalla otteella nahkaiseen hanskaan verhottu käsi. Kukkulat ja tähdet jatkoivat kallistumistaan. Aldor tajusi, että hänen jalkansa olivat pettäneet, joku oli iskenyt halvaannuttavan iskun hänen selkäänsä. Hän oli yövartiossa, kuu nousi näkyviin silmäluomien yläpuolelta.

Minun olisi pitänyt jatkaa tuonne, Viides ajatteli.

Turambarin kasvot näkyivät kuun vierellä. Turambarin oikeassa kädessä oli verinen veitsi, Aldor makasi Turambarin sylissä, ja lämmin aalto oli muuttunut tunnottomaksi paniikiksi. Turambarin vasen käsi oli edelleen Aldorin suulla, öljytyn nahan epämiellyttävä maku valui hänen kielelleen. Tältä maistuu kuolema.
"Olen pahoillani," Turambar kuiskasi. "Tämä ei ollut reilua."

Ei helvetissä ollut, Viides ajatteli vihaisena. Hänen hahmonsa oli vanha ja pitkään pelattu, ei sellaisia hahmoja noin vain tapatettu. Pelin johto saisi kuulla kunniansa. Viidesin hahmolla ei ollut mitään mahdollisuutta puolustautua, Omena V oli kovassa jarrutuksessa ja tasapainoaistit irti pelistä. Sitä paitsi Viidesin tunnesimulaatiojärjestelmä oli armeijan kamaa, joten lähestyvä kuolema tuntui aivan liian todelta. Toinen sitä paitsi: viivenarkolepsian ei pitäisi käynnistyä varoittamatta, miten ihmeessä tämä Turambar-hahmo oli päässyt hänen vierelleen?

Aldor ei enää voinut huutaa, Turambar oli leikannut hänen kurkkunsa ja poistunut paikalta. Aldor koetti estää silmien kyyneltymisen, hän halusi, että hänen viimeinen näkynsä olisivat tähdet ja kuu. Mutta pelko, viha ja pettymys voittivat, kuu ja tähdet sumenivat laajoiksi valopisteiksi. Luomien räpsyttely ei auttanut, Aldorin pupillit alkoivat laajeta. Tässä ei ainakaan joudu kauaa kärsimään, Aldor ajatteli.

Viides päätti irrottautua pelistä, hän oli tuntenut kuolemaa jo ihan tarpeeksi. Hän antoi komennon pelin järjestelmälle päävalikkoon palaamisesta. Valikko ei tullut näkyviin, Viides näki edelleen Aldorin silmin yhä laajenevia valopisteitä. Viides alkoi tuntea väsymystä, joka levisi hänen tietoisuuteensa aivojen syövereistä. Hän halusi sammuttaa tunnesimulaattorin, mutta ei oikein jaksanut, eivätkä komentolinjat aivoista pelijärjestelmään tuntuneet toimivan.
Pitäisiköhän tähän suhtautua vakavasti? Viides tiesi, että hänen pelikoneensa simulaattoreilla on varsin mahdollista kuolla oikeasti, jos rajoittimet ovat poissa päältä. Mutta kyllähän Omena V hermostuisi ja auttaisi hänet irti systeemistä, jos se tajuaisi että hän on hengenvaarassa?
No, jos joku on peukaloinut hänen tunnesimulaattoriaan niin joku on voinut peukaloida kaikenlaista muutakin laivassa. Tunnesimulaattori syötti häneen nyt selvästikin rauhoittavia aineita simuloimaan kuolemaa edeltävää hyväksymisen hetkeä. Aldorin silmät olivat jo sumentuneet. Ei valotunnelia, Viides ajatteli pettyneenä. Eikö Keski-Maassa pitäisi päätyä Mandosin saleihin? Ai niin, ei jos on ihminen.

Viides päätti, ettei kuitenkaan halunnut kuolla oikeasti, vaikka tunnetasolla hän olikin siihen nyt valmis. Hän käynnisti jokseenkin laittoman osan pikkuaivojensa alla piilevästä taistelusolujärjestelmästä, joka analysoi nopeasti Viidesin tilan ja huomasi, että ainoastaan aivot olivat vaarassa. Taistelusolujärjestelmä hyökkäsi suoraan tunnesimulaattorin ulkoista syötepintaa vastaan ja alkoi kasvattaa simulaattorin syöttöneulojen tukkeeksi arpikudosta. Järjestelmä antoi samalla pieniä annoksia piristeitä aivoille, jotta niiden toiminta elpyisi. Pieni osa aivoista saattaisi vaurioitua, mutta järjestelmä päätti, että nyt ei ollut aikaa keksiä hienovaraisempia keinoja.

Viides Omenakauppias Miehisempi oli ihan samaa mieltä.


Jatkuu...
rani, VIIDAKKORUMPU