Vaikea matka, osa 16

Hurmeessa

Viimeinen örkki oli paljon varovaisempi kuin kolme edesmennyttä kumppaniaan. Se perääntyi hitaasti polvensyvyisessä lumessa sapeli ja kilpi puolustusasennossa. Kaino pysyi paikallaan kuusen alla, hänen oli pakko vetää henkeä ja rentouttaa miekkakättään. Hän koetti pitää otteensa miekasta mutta vaikeaa se oli, kämmenen lihakset olivat jäykät ja kivuliaat.
Örkki osui takanaan oleviin paksusta lumesta roikkuviin kuusenoksiin, lunta putosi sen päälle roimasti. Se koetti pitää tasapainonsa ja joutui ottamaan askeleen sivulle jottei kilpikäsi olisi lumen painosta kaatanut sitä. Kaino loikkasi kohti. Hän iski lyhyellä miekallaan örkin kilpeä painaen samalla toisella kädellään sen sapelia sivulle. Sapeli leikkasi kämmenen pohjaan, mutta Kainon miekka painui samalla jo örkin suojaamattomaan kaulaan. Örkki kaatui eikä enää noussut.
Kipu nousi, kämmenpohjasta luita ja ytimiä myöden. Kaino huusi tuskissaan, polvisui ja painoi kätensä hankeen. Kuun sinertämä hanki muuttui mustaksi käden ympärillä.

Minä olen siis tunnesimulaattorissa kiinni, Kaino ajatteli. Hyvä. Tappelun kiihko ja käsien kipu olivat parempaa lääkettä kuin jatkuva kylmyys. Nyt olisi syytä palata mökille, ennenkuin jokin muu yön olento saapuu taistelupaikalle äänien ja veren hajun houkuttelemana.
Mutta miksi palata kamiinan ääreen, jos sen tuli ei lämmitä? Ja ne paperit ovat siellä, leviänään pöydällä ja lattialla, täynnä tummalla musteella kirjoitettua tekstiä, joka nauroi Kainon typeryydelle.
Robin Hood. Kaino hymyili katkeraa hymyä. Jos Viides, tai mikä Aldor se nyt onkaan, palaa mökille, niin sen kaula saa toisen reiän.