Vaikea matka, osa 14

Mökki pienen puron vierellä

Jäätynyt puro putosi mökin vierellä kallion koloon, josta se ilmestyisi mailin päässä itään jo isompana koskena. Vuoret lännessä mökin takana hehkuivat valkoista lunta, ja jäätikkö hehkui ja ulottui vain parinsadan jalan päähän mökin taakse. Aurinko oli korkeimmillaan etelässä, päivä oli kaunis, pakkanen oli pureva.

Nainen sulki mökin oven, kylmää ei pääsisi sisälle liikaa. Tuli kamiinassa lämmittäisi mökin ainoan huoneen nopeasti mutta naisesta tuntui, ettei tuli lämmittänyt hänen sisintään ollenkaan. Hän piti käsiään kamiinan yllä miettien mitä mahtoi sairastaa. Hänellä oli alilämpöä ja hänellä oli unenomainen tunne siitä, että hänen pitäisi muistaa miksi hän oli mökillä ja mikä hänen nimensä oli.

Vuoret lännessä voisivat viitata siihen, että hän olisi eteläisessä Norjassa. Hän muisti lapsena lomailleensa Oslossa, mutta vuoristo oli näyttänyt siellä matalammalta, ja nykyään jäät olivat jo ylittäneet Skagerrakin salmen. Yhtä hyvin hän voisi olla Uralin itäpuolella, nainen ajatteli. Mikään maisemassa ei ollut tuttua.

Nainen muisti, että hänen nimensä oli skandinaavi, suomalaista juurta, “-nen” -päätteinen sukunimi. Etunimeä hän ei nyt muistanut millään. Sairaus on vaurioittanut aivojani, hän ajatteli. Nainen katseli ympärilleen mökissä. Kamiinan vieressä olivat puusukset, siteet olivat nahkaa, rautalenkit taottua. Hirsiseinällä roikkui keihäs, joka näytti enemmän työkalulta kuin koristeelta. Kaikki näytti käsintehdyltä, kamiina taotulta, samoin keittovälineet, veitset, veitsenteroitin, ikkunoiden saranat, oven kahva. Puinen pöytä ja puinen ruokakomero oli tehty ilman nauloja tai liimaa. Naisen vaatteena oli yksinkertainen lämmin kaapu, sen päällä turkisviitta. Naisen nahkasaappaat olivat ulko-oven vieressä lattialla. Naisen vyö roikkui ulko-oven vieressä seinällä, vyöllä roikkui lyhyt miekka. Mitä helvettiä tämä on? Nainen hätääntyi ja alkoi paniikissa kävellä mökin lattiaa edestakaisin. Jämäkkä koputus oveen pysäytti hänet.

Ovi ei ollut säpissä, mies astui sisään sen enempää kyselemättä tömistettyään ensin suurimmat lumet raskaista saappaistaan. Miehellä oli paksu viitta, pitkä nahkainen korkeakauluksinen takki, pitkä miekka vyöllään, selässä raskas reppu. Mies oli pitkä, tummaihoinen, voimakasrakenteinen ja kasvot olivat aivan liian komeat.

“Aiya, nissë kaino puronen!” mies sanoi. “Ilu vanya, fanya, eari, i-mar, ar ilqa ímen.”
Minun nimeni, nainen ajatteli. Tuon käsittämättömän löpinan keskellä oli minun nimeni. Nainen katsoi nopeasti lyhyttä miekkaa joka roikkui seinällä miehen takana. Mies näki hänen katseensa suunnan ja hymyili. Hän otti vyöltään tuohisen kupin, antoi sen naiselle ja sanoi:
“Sí man i yulma nin enquantuva?”
Mies ilmeisesti pyysi juotavaa. Nainen katsoi kamiinan päälle, jossa höyrysi pannu, joka tuoksui vahvalta teeltä. Oliko pannu siinä äsken? Nainen otti pannun ja kaatoi varovasti kuumaa teetä kuppiin ja ojensi kupin takaisin miehelle. Nainen otti itselleen kupin mökin pöydältä ja kaatoi myös itselleen teetä. Mies istui pöydän ääreen, nainen istui häntä vastapäätä.

“Huomio: en ymmärrä kieltäsi,” nainen koetti sovellusenglanniksi.
“Vastaus: minä ymmärrän monia kieliä,” mies vastasi samalla kielellä, ja vaihtoi sitten skandiaaniin: “Myös omaasi.”
“Minun kieleni,” nainen vastasi skandiaaniksi. “Mitä on tapahtunut? Missä minä olen ja kuka sinä olet ja kuka minä olen ja miksi minulla on keihäs ja miekka ja kamiina ja miksi minulla niin perkeleen kylmä?”
Naista alkoi itkettää, hän tunsi olonsa hyvin epävarmaksi ja suojattomaksi. Mies katsoi häntä säälien:
“Olet turvassa, juo tilkka teetä, se lämmittää.”
Nainen joi varovasti, kylmyys katosi hänen ruumiistaan, tilalle tuli vain vähän parempi tunnottomuus, ei lämpöaaltoa, ei lämmön aiheuttamaa rauhaa.
“Kutsu minua Aldoriksi,” mies sanoi. “Sinun nimesi on Kaino.”
Kaino. Nimi kuulosti oikealta. Aldorkin oli jostain tuttu.
Kaino kysyi:
“Miksi minusta tuntuu että sinun pitäisi olla kuollut?”
Aldor avasi nahkatakkinsa paksun kauluksen. Leveän haavan ruma arpi korvasta korvaan oli valkea ja vanha.
“Sain maagista apua,” Aldor vastasi. “Se maksoi aika paljon, mutta voin jatkaa tässä hahmossa vielä monet vuodet.”
“Olen pahoillani tuosta,” Kaino sanoi. Oliko hän nähnyt kun Aldor oli satuttanut itsensä? “Mitä on maaginen apu?”
“Lähinnä tallennettua tietoa ja väittelyä pelijohtajien kanssa,” Aldor vastasi. “Minä en kuollut omasta syystäni vaan teidän.”
“Minun?” Kaino säikähti.
“Teidän kaikkien.”

Omena V -laiva. Kultalasti. Kaino muisti yhtäkkiä pitkät viikot kultalastilla, tähtien keskellä. Paniikki alkoi uudelleen hiipiä Kainon sisälle.
“Rauhoitu,” Aldor sanoi hiljaa. “Rauhallisesti nyt. Ei mitään hätää.”
“Missä minä olen?” Kaino kysyi käheällä äänellä.
“Ered Luinin juurella,” Aldor vastasi. “Kymmenen mailia Annúduin-joelta pohjoiseen.”
“Älä puhu paskaa!” Kaino huusi. “Minä olen jossain perkeleen pelissä jota sinä pelaat!”
Kaino Puronen alkoi muistaa. Omena V -laivan kaappaus oli sujunut hyvin, kunnes se oli alkanut sujua huonosti.
“Sinä olet Viides,” Kaino sanoi. “Sinun piti olla kuollut.”
Kainoa alkoi pelottaa, hän oli täysin tämän vieraan ulko-maalaisen armoilla. Aldor katsoi häntä harmailla silmillään vakavana. Kaino koetti terästäytyä.
“Mökki pienen puron vierellä,” Kaino sanoi. “Minun sukunimeni on vanhaa suomea, ja tarkoittaa pientä puroa. Missä minun ryhmäni on? Tapoitko heidät?”
“He ovat kylminä,” Viides vastasi. “Mutta hengissä. Sinäkin olet kylmänä, me käymme tätä keskustelua erittäin hitaasti. Mutta ei hätää, aikaa meillä on vaikka kuinka.”
Kaino otti toisen kulauksen teetä.
“Etkö pysty simuloimaan minulle lämmön tunnetta?” Kaino kysyi. “Vai etkö halua?”
“En pysty,” Viides vastasi. “Pidän teitä kylminä jottei teidän ruumiinlämpönne paljastaisi ulkopuolisille tarkkailijoille, että olette edelleen elossa, minun kyydissäni. Koko maailma luulee, että kuolitte kauan ennen kaappausyritystänne. Ja niin luulevat myös yhteistyökumppaninne Maassa.”

Viides ei selvästikään ollut ammattimainen kuulustelija, hän antoi Kainolle liikaa tietoa. Kaino janosi tietoa.

“Olemme ohittaneet Maakuun,” Viides jatkoi. “Teidän temppunne on epäonnistunut. Teidän sotanne ei syty, paitsi ehkä Maassa.”
Sotamme? Kaino ihmetteli. Mutta he olivat ohittaneet Maan, kaikki oli mennyttä. Kulta ja omenat olivat nyt marsilaisten, ei jääpakolaisten.
“Mitä paskaa tuo on?” Kaino kysyi. “Sinä voitit. Sinun piti kuolla, ei kenenkään muun. Ei me mitään sotaa oltu sytyttämässä, me olemme rosvoja, emme sotilaita.”
“Niin,” Viides vastasi. “Eversti Mikael Iström kertoi, että et tiennyt koko suunnitelmaa.”
Mikael oli Kainon ryhmän pomo, siviililentäjä Maan kiertoradoilta, sekä jääkäyttäytymisen asiantuntija. Ei mikään sotilas. Eikä helvetissä mikään eversti.

Aldor otti repustaan kasan täyteen kirjoitettuja papereita.
“Tässä ovat molempien ryhmäsi jäsenten tunnustukset,” Viides sanoi. ”Voit lukea rauhassa mitä he ovat kertoneet minulle, lähden ihan kohta.”
“Älä lähde vielä,” Kaino hätääntyi. ”Olisin mieluummin vangitsijani seurassa kuin yksin täällä ei missään.”

Aldor katsoi Kainoa. Hänen silmänsä olivat lempeät, ylimaallisen voimakkaat. Kaino muisti, että Viides Omenakauppias Miehisempi oli oikeasti näyttänyt lyhyeltä, melkein hennolta ihmiseltä, niinkuin kaikki geenimuunnellut ulko-maalaiset nykyään. Mutta Viides oli ollut pettävän nopea ja vahva ja päihittänyt heidät kolme helposti.
“Olen pahoillani kylmyydestä,” Viides sanoi. “Olemme parissa päivässä tarpeeksi kaukana Maakuun havaintojärjestelmistä, sitten voin palauttaa sinut normaalilämpöön.”
“Nukuta minut siksi aikaa,” Kaino sanoi.
“En,” Viides vastasi. “Lue nuo tunnustukset. Näemme huomenna. Älä poistu mökiltä. Etelässä on nähty örkkipartioita, pohjoisessa peikkoja. Pidä ovi säpissä. Komerossa on leipää, voita ja suolalihaa.”

Aldor Eldelin poisui mökiltä ja lähti laskeutumaan rinteitä itään. Kaino Puronen katsoi pöydällä lojuvia papereita. Hän nousi ja pisti oven säppiin.